Levyarvio: Solonen - Harmaanaaman Kirous

Näin alkuun pieni johdanto lienee paikallaan, olen useita vuosia yrittänyt seurata eri medioissa hip hop levyjen arvosteluja ja surukseni joutunut useaan otteeseen pettymään arvosteluja lukiessani kun genreen vihkiytymättömien ammattikriitikoiden arviot ovat melkeen poikkeuksetta olleet pintaa raapivia ja suhteellisen pinnallisia kirjoituksia, mutta mitä voikaan odottaa jos perusajatus on se ettei räppi ole musiikkia ja hevi rokkaa täysillä. Lisäksi harmillisen usein arvosteluja saa lukea vain "pakollisista" levyistä, joista on jo ennen ilmestymistä povattu myyntiennätyksiä rikkovia hittilevyjä. Missä ovat kaikkien meillä ehkä vähän tuntemattomampien levyjen arvostelut ja miksi? Vuonna 2004 ei täällä taidettu päästä lukeemaan Kanye Westin ensimmäisen levyn arvostelua juuri muualta kuin Possesta, mutta nyt miehen uusien tuotosten arvostelut löytyvät varmaan Cosmopolitanistakin! Tavoitteeni on tuoda julki oma henkilökohtainen mielipiteeni joistain levyistä, jos se herättää ensimmäisellä kuuntelukerralla erityisesti jotain tunteita, joten välillä joutunen myös kuuntelemaan useamman kerran paskojakin levyjä jos kyseessä on harvinaisen paska tekele :)


Solonen - Harmaanaaman Kirous
9/10

Ihan ensin on todettava rehtiyden nimissä etten oikeen ikinä ole erityisesti pitänyt Narkoticista tai Avaintekijöistä joten odotuksen Solosen uuden suhteen eivät olleet korkealla, eikä alun umppa lumppa sekoilu luvannut hyvää.

Kuitenkin kahden ensimmäisen biisin jälkeen olin täysin unohtanut kaikki ennakkoluuloni ja sain taas oudoksiva katseita lähijunassa ääneen repeilyn ja leveän hymyilyn takia. Ja mikäs siinä hymyillessä ku sama hyvä linja jatkui läpi levyn.

Heti levyn kunnolla alettua käy selväksi ettei kyseessä ole mikään jeejeepurkkaräppilevy ja hyvä niin. Solosen flow on erittäin kohdallaan mikä ei sinänsä eroa vanhasta mitenkään. Aikaisemmin ongelmana on ollut Narcotikin "Viinaa" kaltaiset rallatukset, mutta tällä levyllä niitä ei onneksi kuulla. Raa'at biiti koostuvat lähinnä luupista ja tykeistä rummuista ja mikäs sen mukavampaa, etenkin näinä päivinä kun käytännössä kaikki mitä telkkarissa ja radiossa soitetaan on enemmän tai vähemmän jenkkien southside apinointia tai teknotempoa lähentelevää trendibaari skeidaa jota ei selvinpäin tulisi mieleenkään kuunnella. Jos levyn biittejä pitäisi johonkin verrata tulisi ensimmäisenä mieleen Ruudolf. Kuten Solonen osuvasti toteaa raakaa ei pidäkään kaunistella.

Läpistä tulee hyvin esiin miehen mieltymys friistailiin ja sepä vasta onkin miellyttävää kuunneltavaa. Jos pitäisi veikata sanoisin että lähes kaikki biisit on tehty parhaalla mahdollisella tavalla mitä räppiä voi tehdä, eli kirjoittamalla biisi studiolla yhdellä istumalla ja nauhoittamalla heti perään. Sisällöltään sanat ovat rautaa alusta loppuun enkä heti osaa sanoa koska viimeeksi levyllinen rehtiä räppiä on saanut yhtä leveän hymyn naamalle. Tai no Teflon Brothersien T sai, mutta se ei kuulu tähän. Läppien puolesta heikoin lenkki on vierailijat mutta hekin suoriutuvat kunnialla hommasta. Jos tä ei oo freshii ni mikä on?

Jos jotain huonoa sanottavaa on pakko keksiä niin levyllä on sama ongelma kuin Q-Tipin vuoden takaisella mainiolla The Renaissancella, eli näin hyvin kasassa pysyvästä ja sulavasti etenevästä levystä ei tahdo jäädä erityisen hyvin biisejä mieleen. Älkää käsittäkö väärin, biisit ovat helvetin hyviä mutta kun biisi toisensa perään kuulostaa hyvältä ei juuri mikään tahdo erottua edukseen. Tämä "ongelma" on kuitenkin kuitattu kuuntelemalla levy muutamia kertoja uudelleen läpi, ja jo alkaa päässä soimaan mainiot "jostain ei tingitä", "harmaanaaman kirous" ja "läski!".

Asteikolla 1-10 "Harmaanaaman kirous" ei ansaitse vähempää kuin erinomaisen ysin, ja jos loppuvuodesta ei tapahdu ihmeitä kotimaisen hip hopin saralla on kyseessä ilman epäilystä vuoden suomalainen räppilevy!